Luin Tauno Rautapalon kirjan Pena kertoo stoorin, joka julkaistiin
vuonna 1966. Kirja kertoo helsinkiläisestä nuoresta, Penasta, joka on hankkinut
itsensä monenlaiseen kiipeliin.
Pena erotettiin koulustaan, ja
hän päättää karata kotoa. Hän yöpyy ystävänsä vanhempien veneessä, jota hänet
on määrätty hoitamaan heidän ollessa poissa. Siellä häntä odottaa kuitenkin
yllätysvieras, hänen tyttöystävänsä Inkku, jolla on takanaan samanlainen
kohtalo.
He päättävät viettää vapaata elämää kaksin, ja
pärjäävätkin hyvin siihen saakka, kunnes heille tulee kärhämää paikallisten
baarihaiden kanssa. Sanaharkka ajautuu nyrkkirysyksi ja tuloksena on sairaalareissu
Inkulle, ja murtunut käsi yhdelle hyökkääjistä. Poliisi saapuu kuitenkin
onnettomuuspaikalle ja Penan on lähdettävä, sillä hän on itsekin etsinnän
kohteena. Hän on järkyttynyt roistomaisen Samin, Inkkua lyöneen riitapukarin
teosta, ja hautoo mielessään kostoa. Pena kävelee pitkän matkan ja löytää
piakkoin hiekkalaiva Elsan, jonka kapteenin pojan hän pelastaa hukkumiselta.
Kapteeni tarjoaa hänelle töitä
vastapalvelukseksi, ja Pena ottaa tarvittavan rahan ilomielin vastaan. Pena
päättää lähteä kostoretkelle, ja haravoituaan montakymmentä Etelä-Helsingin
baaria, vihdoin löytää Samin, ja haastaa tämän rehelliseen kaksinkamppailuun.
Sami on koko ajan niskan päällä, mutta päättäväinen sankarimme voittaa lopulta
kunniakkaasti, ja palaa tyytyväisenä uudelle yöpymispaikalleen Jätkäsaaren
satamaan. Häntä on kuitenkin vastassa ikävä yllätys, hänen isänsä, jonka hän näki
viimeksi viikkoja sitten kotoa lähtiessään. Isä ei kuitenkaan vaikuta vihaiselta,
vaan osoittaa jopa ylpeyden merkkejä itsenäisestä pojastaan, antaa hänelle
anteeksi, ja sitten he palaavat yhdessä kotiin.
Lukiessani kirjaa mielessäni oli monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä niistä varmasti ihailu ja kiinnostus
kirjaa kohtaan. Kirja oli kirjoitettu lähes kokonaan 60-luvun slangilla, joka
kuulostaa mielestäni mahtavalta. Helsinki ei kuitenkaan näkynyt ainoastaan
slangissa, vaan Penan matka kului kävellen, ja kaupunkia esitellen. Tarina
sijoittui pääosin Etelä-Helsinkiin, mutta alue oli kuvailtu kuitenkin erittäin
tarkasti, ja mielestäni Rautapalo onnistui vangitsemaan seikkoja, joita en
ennen ollut kuullut sanoilla kuvaillun.
Kirjailija oli käyttänyt kieltä
loistavasti, ja oma mielipiteeni on, että henkilöön oli helpompi samaistua
luonnollisemmalta kuulostavan kielen ansiosta. Kirjan päähenkilö oli myös saman
ikäinen ja samalta seudulta kuin minäkin, joka sai minut tuntemaan itseni yhä
kodikkaammaksi. Pena oli katuviisas, todellinen stadin kundi, ja osasi pitää puolensa
tilanteessa kuin tilanteessa. Aika ajoin hän eli joka pojan unelmaa, mutta oli
niitä mutkiakin matkassa.
Upposin kirjan seesteiseen
Helsinkiin, kuin kivi veteen konsanaan, ja vanhan stadin slangin lukeminen herätti
suuria tunteita, joihin kuuluu myös suru, sillä slangi on hieman unohtunutta
tänä päivänä, eikä enää niin virtaavaa ja yleistä. Poimin jokaisen luetun
slangisanan muistiin, ja huomasin toistelevani niitä ääneen lukiessani. Oli
myös mukava kuulla 60-luvun kuuluisuuksista, ja sieltä täältä tuli tuttuja
nimiä ja paikkoja, jotka kuuluvat omaankin arkeeni. Löytyi kirjasta jokunen
tuttu kappalekin, ja tässä osa yhdestä:
”Oi mutsi,
mutsi, pist eldis lamppuun,
mä kohta kohta
jo kolaan vek
valkoisen rigin
kai mulle slumppaat,
mun kalsaan
skraveriin stikataan”
Tuomari Nurmio ei ollut ainoa,
jonka lennähtävät lauseet komistivat kirjaa. Penan filosofointi oli aika ajoin
kaunista, siihen oli helppo eläytyä ja myötäilin monia hänen aatoksiaan. Yleisestikin
hänen ajattelutapansa oli minulle tuttu.
”Joskus musta
tuntu, että mä olin ainoa elävä olento koko planeetalla.
Valoja näky joka puolella. Katuvaloja,
erivärisiä loistavia mainosvaloja jotka sytty ja sammu, kauppaliikkeitten
ikkunavaloja, kaikkea tommosta. Mutta ne ei antanu mulle vaikutelmaa elävistä
ihmisistä, ei edes duunarista, joka ne oli rakentanu, ja niin päin pois. Ne oli
pelkästään persoonattomia valoja, vähä niin ku tähdet taivaalla, juu sii. Mä
dalsin niin kun jossai maailmassa, mistä varsinaine elämä oli puhallettu vek,
joku atomipommi tai sellane juu sii, ja valot vaa jääny.
Ja mä oli ainoa
elävä olento joka oli.
Halju tunne.”
Halju tunne oli tosin kaikkea
muuta kuin se, mikä tämän kirjan lukemisesta jäi. Kirjan luettuani teki mieleni
kuunnella Tuomari Nurmiota Punavuoren keskustassa raitiovaunun kyydissä. Pena
kertoo stoorin herätti entisestään sisäisen helsinkiläiseni, ja samalla päätöksen
elvyttää vanha stadin slangi vähintään itsessäni.
Onpa mielenkiintoinen teosvalinta! Erittelet loppupuolella erinomaisesti omia näkemyksiäsi. Alun esittelyyn ei olisi tarvinnut lainkaan arvottavia perusteluja. Lainauksia olisi voinut olla enemmänkin. Hyvää työtä!
VastaaPoistaMielenkiintoinen ja epätavanomainen kirja. Alku herättää mielenkiinnon, mutta koko juonta ei olisi tarvinut selostaa. Tekstin rakennetta olisi voinut miettiä paremmin (esim. lainaukset olisivat voineet olla alkupuolella). Sanavalinnat ovat omaperäisiä ja samanlaisia kuin kirjassa(?) Mut tosi hyvä teksti! :)
VastaaPoista