Elämänoppi Uupuneelle

kohmetta maan pinnassa kitkerässä,
kodittomat partaansa asfalttiin kitkemässä,
kuosannut nuori kulmalla itkemässä,
narkkiksella huulet kiinni sätkässä sitkeässä
kaiken spurgu näkee aamulla herätessä,
illalla alkaa kierre uudestaan mielessä messevässä,
sen käsittäessä,
sitä pelätessä,
itseään kerätessä,
päivän uuden aloittaa toivossa eläessä
kädet ristiin sulkeutuu,
suusta ääni alkaa kulkeutuu
mut sanat sammaltuu katkenneiks kieliks
”käänny onni nyt, käänny mun mieliks”
näin sanoi mielestään taivaalle koditon,
pyyntö kuitenkin pohjiltaan melko toivoton

mutta ei se arki komentamalla irtaudu,
hyvän onnen olo purosta joeksi virtaudu
iloisuus ja onnistuminen on asenne,
pitkälle ei pötki jos mieltä painaa masenne
nosta ittes ylös, tai jalkas juurtuu
avaa silmäs tai muuten ne pian huurtuu
ei konkreettisesti, vaan maailmalle
täytyy jäädä paikka omalle allakalle,
aika pitää ittestäs huolta, omaa puolta,
stressillä vaan herättelee henkistä noidannuolta
etsi hyviä asioita, sieltä, täältä ja tuolta,
ja jos oot itse se joka sut maasta korottaa
nii nostat ittes korkeemmalle kun voi ikinä odottaa


Aamu numero 1

Kello pirisee, sen kalskeaa kilinää mä manaan,
puen päälle, syön ja ulko-oven avaan
ulkona en kaatunutta miestä ehdi avittamaan,
sillä bussin ovet jo sulkeutuu, siihen vauhdilla ravaan
siellä istuessani päädyn korvat kuulokkeilla napittamaan,
ulos ikkunasta huuruisesta tyhjästi tapittamaan

Oma pysäkki tulee normaalia nopeammin
pilven reunus paistaa entistä hopeammin
alan yksikseni hymyilee, ehkä vähän jopa kriinaan,
tänään ei mua mikään rupee piinaan
ainoastaan positiivisia asioita mielessä,
mukava maku suussa, ei mikään pielessä
pikkulinnut livertää tien vieressä
saastainen kengänpohja puhdistuu lietteestä
hyvä päivä alkaa iloisesta mietteestä

Pena kertoo stoorin

Luin Tauno Rautapalon kirjan Pena kertoo stoorin, joka julkaistiin vuonna 1966. Kirja kertoo helsinkiläisestä nuoresta, Penasta, joka on hankkinut itsensä monenlaiseen kiipeliin.

Pena erotettiin koulustaan, ja hän päättää karata kotoa. Hän yöpyy ystävänsä vanhempien veneessä, jota hänet on määrätty hoitamaan heidän ollessa poissa. Siellä häntä odottaa kuitenkin yllätysvieras, hänen tyttöystävänsä Inkku, jolla on takanaan samanlainen kohtalo.

 He päättävät viettää vapaata elämää kaksin, ja pärjäävätkin hyvin siihen saakka, kunnes heille tulee kärhämää paikallisten baarihaiden kanssa. Sanaharkka ajautuu nyrkkirysyksi ja tuloksena on sairaalareissu Inkulle, ja murtunut käsi yhdelle hyökkääjistä. Poliisi saapuu kuitenkin onnettomuuspaikalle ja Penan on lähdettävä, sillä hän on itsekin etsinnän kohteena. Hän on järkyttynyt roistomaisen Samin, Inkkua lyöneen riitapukarin teosta, ja hautoo mielessään kostoa. Pena kävelee pitkän matkan ja löytää piakkoin hiekkalaiva Elsan, jonka kapteenin pojan hän pelastaa hukkumiselta.

Kapteeni tarjoaa hänelle töitä vastapalvelukseksi, ja Pena ottaa tarvittavan rahan ilomielin vastaan. Pena päättää lähteä kostoretkelle, ja haravoituaan montakymmentä Etelä-Helsingin baaria, vihdoin löytää Samin, ja haastaa tämän rehelliseen kaksinkamppailuun. Sami on koko ajan niskan päällä, mutta päättäväinen sankarimme voittaa lopulta kunniakkaasti, ja palaa tyytyväisenä uudelle yöpymispaikalleen Jätkäsaaren satamaan. Häntä on kuitenkin vastassa ikävä yllätys, hänen isänsä, jonka hän näki viimeksi viikkoja sitten kotoa lähtiessään. Isä ei kuitenkaan vaikuta vihaiselta, vaan osoittaa jopa ylpeyden merkkejä itsenäisestä pojastaan, antaa hänelle anteeksi, ja sitten he palaavat yhdessä kotiin.

Lukiessani kirjaa mielessäni oli monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä niistä varmasti ihailu ja kiinnostus kirjaa kohtaan. Kirja oli kirjoitettu lähes kokonaan 60-luvun slangilla, joka kuulostaa mielestäni mahtavalta. Helsinki ei kuitenkaan näkynyt ainoastaan slangissa, vaan Penan matka kului kävellen, ja kaupunkia esitellen. Tarina sijoittui pääosin Etelä-Helsinkiin, mutta alue oli kuvailtu kuitenkin erittäin tarkasti, ja mielestäni Rautapalo onnistui vangitsemaan seikkoja, joita en ennen ollut kuullut sanoilla kuvaillun.

Kirjailija oli käyttänyt kieltä loistavasti, ja oma mielipiteeni on, että henkilöön oli helpompi samaistua luonnollisemmalta kuulostavan kielen ansiosta. Kirjan päähenkilö oli myös saman ikäinen ja samalta seudulta kuin minäkin, joka sai minut tuntemaan itseni yhä kodikkaammaksi. Pena oli katuviisas, todellinen stadin kundi, ja osasi pitää puolensa tilanteessa kuin tilanteessa. Aika ajoin hän eli joka pojan unelmaa, mutta oli niitä mutkiakin matkassa.

Upposin kirjan seesteiseen Helsinkiin, kuin kivi veteen konsanaan, ja vanhan stadin slangin lukeminen herätti suuria tunteita, joihin kuuluu myös suru, sillä slangi on hieman unohtunutta tänä päivänä, eikä enää niin virtaavaa ja yleistä. Poimin jokaisen luetun slangisanan muistiin, ja huomasin toistelevani niitä ääneen lukiessani. Oli myös mukava kuulla 60-luvun kuuluisuuksista, ja sieltä täältä tuli tuttuja nimiä ja paikkoja, jotka kuuluvat omaankin arkeeni. Löytyi kirjasta jokunen tuttu kappalekin, ja tässä osa yhdestä:

”Oi mutsi, mutsi, pist eldis lamppuun,

mä kohta kohta jo kolaan vek

valkoisen rigin kai mulle slumppaat,

mun kalsaan skraveriin stikataan”

Tuomari Nurmio ei ollut ainoa, jonka lennähtävät lauseet komistivat kirjaa. Penan filosofointi oli aika ajoin kaunista, siihen oli helppo eläytyä ja myötäilin monia hänen aatoksiaan. Yleisestikin hänen ajattelutapansa oli minulle tuttu.

”Joskus musta tuntu, että mä olin ainoa elävä olento koko planeetalla.

 Valoja näky joka puolella. Katuvaloja, erivärisiä loistavia mainosvaloja jotka sytty ja sammu, kauppaliikkeitten ikkunavaloja, kaikkea tommosta. Mutta ne ei antanu mulle vaikutelmaa elävistä ihmisistä, ei edes duunarista, joka ne oli rakentanu, ja niin päin pois. Ne oli pelkästään persoonattomia valoja, vähä niin ku tähdet taivaalla, juu sii. Mä dalsin niin kun jossai maailmassa, mistä varsinaine elämä oli puhallettu vek, joku atomipommi tai sellane juu sii, ja valot vaa jääny.

Ja mä oli ainoa elävä olento joka oli.

Halju tunne.”

Halju tunne oli tosin kaikkea muuta kuin se, mikä tämän kirjan lukemisesta jäi. Kirjan luettuani teki mieleni kuunnella Tuomari Nurmiota Punavuoren keskustassa raitiovaunun kyydissä.  Pena kertoo stoorin herätti entisestään sisäisen helsinkiläiseni, ja samalla päätöksen elvyttää vanha stadin slangi vähintään itsessäni.