Sininen, valkoinen, harmaa ja vihreä.

Töölönlahti on paikka, jossa jokainen helsinkiläinen on joskus ollut. Tai ainakin olisi pitänyt olla.

Töölönlahti on keskustan helsinkiläisten yksi suurimmista lenkkeilykohteista tasaisten, hyväkuntoisten teidensä ja kauniiden maisemiensa vuoksi. Kulttuuri- ja taidetapahtumia järjestetään usein myös tällä alueella, ja viime tammikuussa Lux Helsinki – tapahtuma sijoitettiin mm. Töölönlahdelle, ja reitti Oopperalta Finlandiatalolle oli valaistu mitä kummallisimmin lyhdyin.

Töölönlahden ympäri on helppo, kaunis ja mukava kävellä, ja itselleni se on päivittäinen rentoutumishetki, jossa yhdistyy Helsingin kova mutta inspiroiva kaupunkimaisuus ja suomalainen luonto, vaikkakin vähäisenä, mutta silti erittäin koskettavana ominaisuutena.

Aloitan itse kävelyni joko Finlandiatalon rappusilta tai Oopperan takaa, mutta kummassakin on kuitenkin ensimmäisenä edessä suuri, vihreä nurmialue ja ympäröivät koivut ja pajut. Vastapäivään kävellessä tulee vastaan pitkä kaislojen ja puiden ympäröimä suora, joka päättyy Hakaniemen- ja Töölönlahden ylittävään siltaan. Sillan vieressä kulkevat junat eivät omasta mielestäni pilaa huikeaa tunnelmaa, joka tulee katsoessa sillalta koko lahtea kerralla, ja illemmalla kaupungin hohde valaisee lahden veden, on tunnelma lähes euforinen.

Sillan jälkeen on mäen päällä monille tuttu kesäpäivänviettopaikka: Sinisen Huvilan kahvila, jonka terassilla voi kesällä paistatella aurinkoa ja kylmällä säällä lämmitellä vaikka kaakaokupin ääressä. Sen jälkeen alkava pitkä alamäki on rullalautailijan unelma, ja lenkkeilijöille mukava palautumissuora.

Töölönlahden tien varrella on myös jäätelökioski, ja se tarjoaa Helsingin virkistävimmät jäätelöt. Suomen Kansallisooppera on sijoitettu myös lahden rannalle, ja sen ohitettua kierros Töölönlahden ympäri päättyy taasen vehreään Hesperian puistoon, ja Mannerheimintien hälinä kantautuu korviin idyllin rikkoen, siirtäen mielen satumaailmasta todellisuuteen.

Elämänoppi Uupuneelle

kohmetta maan pinnassa kitkerässä,
kodittomat partaansa asfalttiin kitkemässä,
kuosannut nuori kulmalla itkemässä,
narkkiksella huulet kiinni sätkässä sitkeässä
kaiken spurgu näkee aamulla herätessä,
illalla alkaa kierre uudestaan mielessä messevässä,
sen käsittäessä,
sitä pelätessä,
itseään kerätessä,
päivän uuden aloittaa toivossa eläessä
kädet ristiin sulkeutuu,
suusta ääni alkaa kulkeutuu
mut sanat sammaltuu katkenneiks kieliks
”käänny onni nyt, käänny mun mieliks”
näin sanoi mielestään taivaalle koditon,
pyyntö kuitenkin pohjiltaan melko toivoton

mutta ei se arki komentamalla irtaudu,
hyvän onnen olo purosta joeksi virtaudu
iloisuus ja onnistuminen on asenne,
pitkälle ei pötki jos mieltä painaa masenne
nosta ittes ylös, tai jalkas juurtuu
avaa silmäs tai muuten ne pian huurtuu
ei konkreettisesti, vaan maailmalle
täytyy jäädä paikka omalle allakalle,
aika pitää ittestäs huolta, omaa puolta,
stressillä vaan herättelee henkistä noidannuolta
etsi hyviä asioita, sieltä, täältä ja tuolta,
ja jos oot itse se joka sut maasta korottaa
nii nostat ittes korkeemmalle kun voi ikinä odottaa


Aamu numero 1

Kello pirisee, sen kalskeaa kilinää mä manaan,
puen päälle, syön ja ulko-oven avaan
ulkona en kaatunutta miestä ehdi avittamaan,
sillä bussin ovet jo sulkeutuu, siihen vauhdilla ravaan
siellä istuessani päädyn korvat kuulokkeilla napittamaan,
ulos ikkunasta huuruisesta tyhjästi tapittamaan

Oma pysäkki tulee normaalia nopeammin
pilven reunus paistaa entistä hopeammin
alan yksikseni hymyilee, ehkä vähän jopa kriinaan,
tänään ei mua mikään rupee piinaan
ainoastaan positiivisia asioita mielessä,
mukava maku suussa, ei mikään pielessä
pikkulinnut livertää tien vieressä
saastainen kengänpohja puhdistuu lietteestä
hyvä päivä alkaa iloisesta mietteestä

Pena kertoo stoorin

Luin Tauno Rautapalon kirjan Pena kertoo stoorin, joka julkaistiin vuonna 1966. Kirja kertoo helsinkiläisestä nuoresta, Penasta, joka on hankkinut itsensä monenlaiseen kiipeliin.

Pena erotettiin koulustaan, ja hän päättää karata kotoa. Hän yöpyy ystävänsä vanhempien veneessä, jota hänet on määrätty hoitamaan heidän ollessa poissa. Siellä häntä odottaa kuitenkin yllätysvieras, hänen tyttöystävänsä Inkku, jolla on takanaan samanlainen kohtalo.

 He päättävät viettää vapaata elämää kaksin, ja pärjäävätkin hyvin siihen saakka, kunnes heille tulee kärhämää paikallisten baarihaiden kanssa. Sanaharkka ajautuu nyrkkirysyksi ja tuloksena on sairaalareissu Inkulle, ja murtunut käsi yhdelle hyökkääjistä. Poliisi saapuu kuitenkin onnettomuuspaikalle ja Penan on lähdettävä, sillä hän on itsekin etsinnän kohteena. Hän on järkyttynyt roistomaisen Samin, Inkkua lyöneen riitapukarin teosta, ja hautoo mielessään kostoa. Pena kävelee pitkän matkan ja löytää piakkoin hiekkalaiva Elsan, jonka kapteenin pojan hän pelastaa hukkumiselta.

Kapteeni tarjoaa hänelle töitä vastapalvelukseksi, ja Pena ottaa tarvittavan rahan ilomielin vastaan. Pena päättää lähteä kostoretkelle, ja haravoituaan montakymmentä Etelä-Helsingin baaria, vihdoin löytää Samin, ja haastaa tämän rehelliseen kaksinkamppailuun. Sami on koko ajan niskan päällä, mutta päättäväinen sankarimme voittaa lopulta kunniakkaasti, ja palaa tyytyväisenä uudelle yöpymispaikalleen Jätkäsaaren satamaan. Häntä on kuitenkin vastassa ikävä yllätys, hänen isänsä, jonka hän näki viimeksi viikkoja sitten kotoa lähtiessään. Isä ei kuitenkaan vaikuta vihaiselta, vaan osoittaa jopa ylpeyden merkkejä itsenäisestä pojastaan, antaa hänelle anteeksi, ja sitten he palaavat yhdessä kotiin.

Lukiessani kirjaa mielessäni oli monenlaisia ajatuksia. Päällimmäisenä niistä varmasti ihailu ja kiinnostus kirjaa kohtaan. Kirja oli kirjoitettu lähes kokonaan 60-luvun slangilla, joka kuulostaa mielestäni mahtavalta. Helsinki ei kuitenkaan näkynyt ainoastaan slangissa, vaan Penan matka kului kävellen, ja kaupunkia esitellen. Tarina sijoittui pääosin Etelä-Helsinkiin, mutta alue oli kuvailtu kuitenkin erittäin tarkasti, ja mielestäni Rautapalo onnistui vangitsemaan seikkoja, joita en ennen ollut kuullut sanoilla kuvaillun.

Kirjailija oli käyttänyt kieltä loistavasti, ja oma mielipiteeni on, että henkilöön oli helpompi samaistua luonnollisemmalta kuulostavan kielen ansiosta. Kirjan päähenkilö oli myös saman ikäinen ja samalta seudulta kuin minäkin, joka sai minut tuntemaan itseni yhä kodikkaammaksi. Pena oli katuviisas, todellinen stadin kundi, ja osasi pitää puolensa tilanteessa kuin tilanteessa. Aika ajoin hän eli joka pojan unelmaa, mutta oli niitä mutkiakin matkassa.

Upposin kirjan seesteiseen Helsinkiin, kuin kivi veteen konsanaan, ja vanhan stadin slangin lukeminen herätti suuria tunteita, joihin kuuluu myös suru, sillä slangi on hieman unohtunutta tänä päivänä, eikä enää niin virtaavaa ja yleistä. Poimin jokaisen luetun slangisanan muistiin, ja huomasin toistelevani niitä ääneen lukiessani. Oli myös mukava kuulla 60-luvun kuuluisuuksista, ja sieltä täältä tuli tuttuja nimiä ja paikkoja, jotka kuuluvat omaankin arkeeni. Löytyi kirjasta jokunen tuttu kappalekin, ja tässä osa yhdestä:

”Oi mutsi, mutsi, pist eldis lamppuun,

mä kohta kohta jo kolaan vek

valkoisen rigin kai mulle slumppaat,

mun kalsaan skraveriin stikataan”

Tuomari Nurmio ei ollut ainoa, jonka lennähtävät lauseet komistivat kirjaa. Penan filosofointi oli aika ajoin kaunista, siihen oli helppo eläytyä ja myötäilin monia hänen aatoksiaan. Yleisestikin hänen ajattelutapansa oli minulle tuttu.

”Joskus musta tuntu, että mä olin ainoa elävä olento koko planeetalla.

 Valoja näky joka puolella. Katuvaloja, erivärisiä loistavia mainosvaloja jotka sytty ja sammu, kauppaliikkeitten ikkunavaloja, kaikkea tommosta. Mutta ne ei antanu mulle vaikutelmaa elävistä ihmisistä, ei edes duunarista, joka ne oli rakentanu, ja niin päin pois. Ne oli pelkästään persoonattomia valoja, vähä niin ku tähdet taivaalla, juu sii. Mä dalsin niin kun jossai maailmassa, mistä varsinaine elämä oli puhallettu vek, joku atomipommi tai sellane juu sii, ja valot vaa jääny.

Ja mä oli ainoa elävä olento joka oli.

Halju tunne.”

Halju tunne oli tosin kaikkea muuta kuin se, mikä tämän kirjan lukemisesta jäi. Kirjan luettuani teki mieleni kuunnella Tuomari Nurmiota Punavuoren keskustassa raitiovaunun kyydissä.  Pena kertoo stoorin herätti entisestään sisäisen helsinkiläiseni, ja samalla päätöksen elvyttää vanha stadin slangi vähintään itsessäni.

Helsingissä sattuu ja tapahtuu

Miltei kaikki ovat kokeneet sen tunteen ettei olisi mitään tekemistä. Ulkona on taatusti aina tekemistä, ainakin Helsingissä, missä kaupunki vain syytää uusia aktiviteetteja. Minne sitten voi mennä?

Harrastajien määrä lisääntyy vuosittain Helsingissä, ja vapaa-aikaa pidetään entistä tärkeämpänä. Liikunta varsinkin on yleistynyt viimeisen 30 vuoden aikana, mutta työmatkoihin ja liikkumiseen liittyvä liikunta kuten pyöräily ja kävely laskenut. Helsingin hyvät joukkoliikenneväylät vaikuttavat liikkumiseen, mutta tarjoavat samalla hyvän liikenneverkoston harrastaville, ei-ajoikäisille nuorille, rohkaisten harrastamaan lajeja, joissa joutuu liikkumaan joka puolella kaupunkia, joita ei muuten voisi harrastaa.
 

Kaupungin tarjoamien harrastus- ja liikuntatilojen ansiosta yhä useampi poistuu kotoaan harrastamaan liikuntaa tai toteuttamaan musikaalisia lahjojaan, eikä jää sohvalle joutilaana. Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2009 15–24 vuotiaista neljäkymmentäseitsemän ihmistä sadasta harrasti enemmän kuin neljää eri lajia neljän viikon aikana, joka on 8 henkilöä enemmän kuin vuonna 1999. Kasvu ei kuulosta kovin suurelta, mutta se on miltei 10 prosenttia korkeampi kuin vuonna 1999, eli noin 100 000 harrastajaa enemmän koko Helsingin mittakaavassa. Koko väestön tasolla noin joka kymmenes liikkuu terveyden kannalta riittävästi, ja lapsista ja nuorista noin yksi kolmannes. Harrastukset parantavat nuorten turvallisuudentunnetta, ja he saavat samankaltaisia ystäviä. Varsinkin koulun järjestämät kerhot tunnetusti vähentävät kiusaamista ja ulkopuolelle jäämistä.
 

Tänä marraskuussa aukesi taas kerran rautatientorin luistelurata. Tämä luistinrata avaa liikuntamahdollisuuden keskelle betonipylväitä, ja viime kaudella luistelijoita oli 29 000, ja kahvila mukaan lukien kävijöitä noin 79 000. Talviliikuntamahdollisuuksia on paljon tarjolla, sillä Helsingissä on miltei 70 ulkojäätä jotka ovat avoimia kaikille, ja niitä on ripoteltu lähes kaikkialle, joten asuinpaikasta riippumatta joku on lähellä.
 

Taiteilija Janne Siltasen työ
Baanan kevyen liikenteen
 väylän varrella.

Kesälajeista suosituin, eli jalkapallo, on myös helposti harrastettavissa, sillä pelkästään Suomen Palloliiton rekisterissä olevia kenttiä on reilusti yli kuusikymmentä, ja lajin luonteen huomioon ottaen pelipaikat ovat miltei rajattomat, sillä kaupungissa on myös rutkasti puistoja ja piha-alueita.
 

Kesällä 2012 Helsingin Sanomatalon ja Ruoholahden välille rakennettiin pyöräily-, kävely- ja juoksuväylä, joka nimitettiin Baanaksi. Se ei ainoastaan liikuta helsinkiläisiä, vaan myös toimii loistavana oikotienä jalan- ja pyörilläkulkijoille, joiden kuuluu päästä Töölöstä Ruoholahteen mahdollisimman nopeasti ja kätevästi. Baanalle on myös sijoitettu penkkejä, rullalautailuun sopivia alueita sekä koripallo- ja pöytätenniskenttä.
 

Helsingin kaupunki tarjoaa alati uusia liikunta- ja harrastusalueita ja – tiloja, ja avaa täten uusia mahdollisuuksia alueen väestölle. Nämä kaupungin tarjoamat palvelut eivät ole mitään humpuukia, sillä ne liikuttavat ja kouluttavat satoja tuhansia ihmisiä ainoastaan Helsingissä, ja luovat pohjaa nuorten tuleville ammateille ja sosiaaliselle elämälle.